Jos ihminen ei uskalla avata suutaan, niin ei tiimikään hyödy hänen näkemyksistään. Vain ääneen lausutut ajatukset luovat pohjaa tiimin yhteiselle tekemiselle, kehittämiselle ja päätöksenteolle. Juuri siksi tiimin jäsenten kyky luoda kannustava ja turvallinen vuorovaikutuksen ilmapiiri on yksi keskeisimmistä tiimityön menestyksen tekijöistä. Mutta voiko psykologinen turvallisuus mennä liian pitkälle? Voisiko tiimi päätyä tilanteeseen, jossa turvallisuuden tavoittelussa menetetään tasapaino ja tiimin tehokkuus kärsii? Näiden kysymysten äärelle paneudun tässä blogissa yhden kuvitteellisen tiimin kanssa.
Ongelmien alku – liiallinen mukavuus
Tiimi koostuu kuudesta asiantuntijasta, jotka työskentelevät teknologiayrityksessä kehittämässä uutta tuotetta. Tiimin muodostamisen jälkeen tiiminvetäjä asetti heti alusta lähtien painopisteen psykologisen turvallisuuden rakentamiseen. Hän halusi luoda ilmapiirin, jossa jokainen tiimin jäsen voisi ilmaista ajatuksensa vapaasti, olla oma itsensä ja tehdä virheitä pelkäämättä arvostelua.
Ensimmäisten kuukausien aikana tämä työ tuotti tulosta. Tiimiläiset alkoivat luottaa toisiinsa, ja virheistä keskusteltiin avoimesti. Innovaatioita alkoi syntyä, kun jokainen uskalsi tuoda esiin villejäkin ideoita ilman pelkoa siitä, että ne torpattaisiin liian nopeasti. Tämä kuulostaa juuri siltä, mitä psykologiselta turvallisuudelta odotetaankin, eikö?
Mutta reilun puolen vuoden jälkeen tiimin tekeminen alkoi takkuilla. Mitä tapahtui?
Psykologisesta turvallisuudesta oli tullut tiimin arjessa itseisarvo. Hyvä fiilis tiimissä alkoi ohjata. Yhtenäisyys ja yhteenkuuluvuus olivat heille yhtä kuin hyvä tiimi. He keskittyivät entistä enemmän siihen, ettei kukaan vain tuntisi oloaan epämukavaksi. Vaikeita keskusteluja välteltiin. Kukaan tiimissä ei enää uskaltanut aidosti haastaa toisten ideoita, koska “meillä pitää olla hyvä henki”. Tiimi ikään kuin suojattiin kriittiseltä ajattelulta.
Vastuunotto katoaa – “Kyllä virheitä saa tehdä”
Tiimin hyvän olon tunteessa ja toimintaan liittyvien haasteiden kasvaessa psykologinen turvallisuus ei enää edistänytkään avoimuutta ja luottamusta, vaan sen takana alettiin piilotella heikkouksia ja vaikeiden asioiden kohtaamisia. Psykologisesta turvallisuudesta tuli ”suojakilpi”. Tiiminjäsenet alkoivat käyttää turvallisuuden ilmapiiriä perusteluna omalle toiminnalleen. Kun jotain meni pieleen, virheitä ei enää tarkasteltu kriittisesti, vaan tilanteet kuitattiin toteamalla: “Meillä on lupa tehdä virheitä, koska täällä on turvallista.”
Sama ilmiö näkyi myös vuorovaikutuksessa. Eräs tiimin jäsen koki, että turvallinen ilmapiiri oikeutti hänet sanomaan asiat aina suoraan – jopa silloin, kun hänen kommenttinsa olivat loukkaavia tai epäasiallisia. Hän kuitenkin puolusteli omaa käytöstään vedoten psykologiseen turvallisuuteen: “Meillä on täällä lupa puhua suoraan, en pelkää sanoa, mitä ajattelen, koska meillä on turvallinen ilmapiiri.”
Ja yhtä lailla hiljaisuutta perusteltiin, että ”täällä saa olla oma itsensä ja enkä halua nyt lähteä kommentoimaan, arvioimaan tai kyseenalaistamaan”.
Tyytyväisyyden ansa – Reflektion puute ja oppimisen laiminlyönti
Tiimissä psykologinen turvallisuus loi aluksi hyvän perustan luottamukselle ja avoimuudelle, mutta vähitellen tiimi alkoi tyytyä liian helposti nykytilaansa. Koska kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä ilmapiiriin ja toimintatapoihin, tiimi ei enää nähnyt tarvetta pysähtyä ja reflektoida omaa toimintaansa. He uskoivat olevansa “tarpeeksi hyviä” juuri sellaisina kuin olivat, eikä kukaan tuonut esiin tarvetta kehittyä tai pohtia, miten toimintaa voisi parantaa.
Tämä reflektion puute johti siihen, että tiimi toisti vanhoja kaavojaan ja jatkoi toimimista mukavuusalueella, vaikka merkkejä tehottomuudesta alkoi näkyä. He eivät esimerkiksi kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka ideat vietiin maaliin ilman kriittistä tarkastelua tai kuinka avoimuus alkoi antaa oikeutuksen huonolle käytökselle. Tiimi ei käynyt keskusteluja siitä, miten heidän työskentelynsä sujui, mikä toimi hyvin ja mitä olisi voitu parantaa. Ilman yhteistä oppimista ja reflektointia tiimin jäsenten oli mahdotonta huomata, milloin vallitseva ilmapiiri alkoi toimia heitä itseään vastaan.
Ja vastaus otsikon kysymykseen
Vaikka edellä kuvattu tiimi oli kuvitteellinen, niin ilmiöt eivät. Niitä kohtaa erilaisten tiimien kanssa toistuvasti. Me kuvittelemme tiiminä toimivamme turvallisessa ilmapiirissä. Todellisuudessa näennäisen yhtenäisyyden alle alkaakin muodostua paksu kerros piiloon nielaistuja ajatuksia ja tunteita, jotka halutaan pitää poissa häiritsemästä hyvää ilmapiiriä. Ja mikä tyypillistä, tiimi itse ei tätä tilannetta yleensä tiedosta, vaan se luulee toimivansa järkevästi.
Itselleni on matkan varrella vahvistunut käsitys, ettei psykologista turvallisuutta voi olla liikaa. Voisi kuvitella, että psykologisesti turvallisessa ilmapiirissä tuotaisiin esiin havaintoja olemassa olevista käytännöistä, jotka hankaloittavat tiimin tekemistä. Onko silloin psykologista turvallisuutta, jos tilanne johtaa siihen, ettei kukaan puhalla peliä poikki? Jollei ole halukkuutta ottaa puheeksi, niin voisi ajatella, että psykologisen turvallisuuden osalta ollaankin vielä matkalla.
